Harvaan alaan on kasautunut niin paljon tunteita kuin sosiaalialaan. Ala ei herätä tunteita ainoastaan asiakkaissa ja työntekijöissä vaan myös täysin ulkopuolisissa ihmisissä. Jokaisella tuntuu olevan sosiaalialasta jokin mielipide.
Säännöllisesti joku sosiaalialan puoli nostaa päätään myös julkisessa keskustelussa. Viime viikkoina on puhuttu laajasti vanhustenhuollosta. Lastensuojelu on puolestaan ollut jo vuosia otsikoiden kestoaihe. Useimmiten huolena on työntekijäpula. Tai liian suuret asiakasmäärät. Koska oma kokemukseni perustuu lastensuojelutyöhön, keskityn kirjoituksessani sen pohjalta tehtyihin havaintoihin. Mutta monet seikat ovat yleistettävissä myös laajemmin sosiaalialaan.
Jokaisella lapsella on oikeus turvalliseen kasvuun ja kehitykseen (LSL § 1), ja pääasiallinen vastuu lapsen hyvinvoinnista on hänen vanhemmillaan tai huoltajillaan (LSL § 2). Valitettavasti tämä ei aina kuitenkaan toteudu ja silloin lastensuojelu astuu mukaan kuvioihin. Lastensuojelussa puututaan yhteiskunnan pyhimpään yksikköön, perheeseen. Se, että lastensuojelun tarve on perheessä ilmeinen, ei tee sitä yhtään sen helpommaksi ottaa vastaan. Lastensuojelulla on monella tapaa pelottava maine. Juuri tämän mielikuvan muuttamiseen ja luottamuksen rakentamiseen kuluu monella sosiaalityöntekijällä ja perheen kanssa työskentelevällä useita tapaamiskertoja. Luottamus viranomaisiin ei synny itsestään, vaan se vaatii aikaa.
Sosiaalialan, ja ennen kaikkea lastensuojelun, kuormittavuus on aivan omaa luokkaansa verrattuna moneen muuhun alaan. Tämä työ erottelee nopeasti jyvät akanoista. Toisilla on paremmat edellytykset alalle kuin toisilla. Ja toisaalta tämäkin on työ, joka opitaan ennen kaikkea käytännössä. Tekemällä lastensuojelutyötä kentällä, ei luennoilla ja tenttimällä sosiaalityön historiaa. Vaihtuvuus alalla on suurta, joten soveltuvuustestien käyttö olisi varmasti kaikkien osapuolten, niin työyhteisöiden kuin asiakkaidenkin, kannalta suotavaa. Monet eivät jaksa kiivasta työtahtia ja raskasta virkavastuuta, jonka mukaan sosiaalityöntekijä on lain edessä vastuussa omien asiakasperheidensä lasten hyvinvoinnista. Toisin sanoen siitä, että he pysyvät hengissä. Kaiken kruunaa suhteettoman pieni palkka verrattuna työn haastavuuteen.
Kun laki sosiaalihuollon ammattihenkilöistä tuli voimaan 1.3.2016, sosiaalityöntekijän sijaisena saa toimia vain henkilö, joka on suorittanut vähintään sosiaalityön aineopinnot sekä käytännön harjoittelun. Lain voimaantulon jälkeen soveltuvaa korkeakoulututkintoa tai työkokemusvuosia ei enää huomioitu. Lain tarkoitus on varmasti ollut hyvä ja monessa mielessä tarpeellinen, mutta sen toteutus on ollut ajoittain täysin järjetöntä. Tämän lain myötä ihmisiä, jotka olivat tehneet sosiaalityöntekijän sijaisuutta soveltuvalla korkeakoulututkinnolla jopa kolmekymmentä vuotta, ajettiin ulos, koska heillä oli suorittamatta vaadittavat sosiaalityön opinnot tai käytännönharjoittelu. Mikä määrää hukkaan heitettyä arvokasta työkokemusta ja käytännön tietoa!
En usko, että tämä alan totaalinen ”puhdistus” on ollut yhdenkään asiakkaan edunmukaista. Kun pätevyysvaatimuksia tarkennettiin, olisi ollut kaikkien osapuolten kannalta järkevintä, taloudellisinta ja ennen kaikkea inhimillisintä, tarjota täydennyskoulutusta, jonka kautta soveltuvan tutkinnon tai tietyn määrän työvuosia omaava työntekijä olisi voinut pätevöityä harjoittamaansa ammattiin.
Sosiaalityöntekijän tärkein työväline on läsnäolo eli kuunnella ja muistaa kuulemansa. Asiakkaan aito kohtaaminen virkamiehenä on kuitenkin vaikea laji. Juuri tässä rajapinnassa tunteet nostavat usein päätään. Työntekijän mahdollinen oma tausta saattaa nousta esiin jonkun tietyn asiakkaan tai asiakasperheen kohdalla. Tämä puolestaan herättää vahvoja tunnemuistoja vaatien samalla tavallistakin enemmän voimavaroja. Olisikin ensiarvoisen tärkeää, että sosiaalityöntekijöillä kuuluisi opintoihin tietty määrä omia terapiakäyntejä, joiden kautta olisi mahdollista työstää ehkä omaa traumataustaansa, mutta samalla saada myös kosketus terapiatyöskentelyyn.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijä omaa valtaa, josta työntekijän tulisi olla tietoinen ja jonka edessä hänen tulisi olla erityisen nöyrä. Sosiaalityöntekijän tulisi ymmärtää, miltä tuntuu, kun perheen päätösvalta on jollakin ulkopuolisella taholla. Ja toisaalta muistaa myös se tosiasia, että elämä voi kuljettaa niinkin, että istuu jonakin päivänä itse omien lastensa kanssa pöydän toisella puolella. Suuri osa asiakasperheistä on kuitenkin aivan tavallisia perheitä, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat apua tietyssä elämänvaiheessa. Työntekijän tulisikin olla työssään mahdollisimman läpinäkyvä ja pitää yllä avointa, keskustelevaa ilmapiiriä asiakkaidensa kanssa. Varmasti yksi tehokkaimmista keinoista hälventää mahdollisia pelkoja ja auttaa konkreettisessa muutostyöskentelyssä.
Kohtaamisen ammattilaisten tulisi kyetä kohtaamaan niin asiakkaat kuin työyhteisön jäsenetkin ennen kaikkea tasavertaisina ihmisinä. Valitettavasti moni ammattilainen jää kuitenkin fasaadinsa vangiksi ja kompastuu juuri ihmisyyden vaikeuteen. Sosiaalialalla olisikin ensiarvoisen tärkeää, että esimiehet näyttäisivät esimerkkiä, osaisivat johtaa tunteita ja kohdata työntekijät kokonaisina ihmisinä. Työntekijöiden tunteille tulisi olla tilaa, ne pitäisi osata ottaa rakentavasti vastaan, mutta ennen kaikkea niiden kanssa täytyisi osata mennä myös eteenpäin eikä jäädä vellomaan määrättömäksi ajaksi sakkaiseen negaation virtaan.
Johtajuus puhuttaa työntekijöiden keskuudessa ja huono johtaminen vie voimavaroja itse perustehtävästä. Jo hyvin pienillä, yksinkertaisilla muutoksilla olisi mahdollista päästä alkuun. Tervehditään alaista tai kollegaa, kun hän tulee käytävällä vastaan, katsotaan toista silmiin ja sanotaan kiitos, kun siihen on aihetta.
Saarnilan Sydän 